perjantai 24. helmikuuta 2012

Kotona!

Moikka!

Täällä ollaan. Olin vähän matkoilla. Äiti ja isi vei minut eilen sinne sairaalaan ja mä tapasin semmosen neurotätin ja se oli aika kiva. Musta otettiin verta!! Se oli kauheeta, mä luulin että mä vuodan kuiviin, sitä tuli niin paljon. Sen tätinki kädet oli ihan veressä. Sitte se sanoi, että ne tutkii sitä verta. Miten sitä nyt voi tutkia, semmosta punasta tököttiä? Höh.

Sitten se neurotäti kutitteli mua jollain tikulla ja tökki sillä nenäänki! Ja mun piti kävellä etutassuilla ja takatassuilla ja sivutassuilla ja vaikka miten. Ja äiti kävelytti mua eestaas ja se neurotäti katteli ja sanoi, että mä kävelen hyvin. No kai mä kävellä osaan, oon osannu jo ikuisuuden! Ja hampaatki ne tonki läpi, mulla oli välillä suu täynnä sen neurotätin sormia. En mä sitte kehdannu purra sitä, mä osaan katos käyttäytyä.

Sitten se neurotäti kertoi, että mulla on joku veriarvo ihan päin mäkeä. Joku ammoniakki (hieno sana!) oli ihan kauheettoman korkee. Neurotäti sanoi, että mut siirretään toiselle lääkärille ja kohta sitten paikalle tulikin yks ihana Maija.
Maija jutteli äitin ja isin kans ja mä vaeltelin huoneessa, mutta se oli tylsä paikka. Sitä paitsi mulla oli nälkä ja jano ja paha olo ja silmien edessä näkyi välillä jotain pikku-ukkoja. Ja väsytti kans. Miks noi ihmiset vaan puhuu ja puhuu...

Lopulta se ihana Maija otti mut syliin ja rapsutti ja me sanottiin heihei äitille ja isille. Mä olin ihan järkyttynyt, ne lähti pois, tosta noin vaan! Mutta sitten mä aattelin, että mähän oon jo iso tyttö ja osaan olla matkoilla vaikka yksinkin.

Menin Maijan kanssa sinne jonnekin sairaalan uumeniin. Siellä oli jännää, mulle tehtiin lisää kummallisia tutkimuksia (niinku että mun mahasta ajettiin kaikki karvat pois ja nyt mun kaikki tissit näkyy). Ja mun sisuskalut huuhdeltiin, että mä olin kyl tosi puhdas. Ja sitten mä sain lääkkeitä, ruokaa ja lopulta pääsin omaan huoneeseen nukkumaan. Maija kävi aina välillä mua kattomassa, ja kaikki muutkin. Sain paljon rapsutuksia. Ja oli siellä kavereitakin...mutta enpäs kerrokaan ihan kaikkea, sillä jotain mä haluan pitää ihan itselläni ja muistella vaan silloin, kun menen nukkumaan.

Vähän aamulla hätäännyin kun heräsin, että tännekö mä nyt sitten olen muuttanut asumaan. Onneksi äiti ja isi tuli hakemaan mut kotiin. Ja nyt olen taas kotona. Ja saan ihan uudenlaista ruokaa enkä näköjään mitään entisiä herkkuja ollenkaan. Se on kyllä tylsää, mutta ei kai sille mitään voi. Jotenkin mä olen ymmärtänyt, että mä olen ollut aika pahasti sairaana ja että nyt mua yritetään saada terveeks. Kyllä mun olo onkin jo paljon parempi!

Ja hei kiitos kaikille mun kamuille, jotka ootte ollut hengessä mukana. Äiti sanoi, että mä olen saanut paljon semmosia virtuaalirapsutuksia.

Hyvää yötä, toivoo virtuaali- eikun aito mäyräkoiraneiti!

3 kommenttia:

  1. Kyllä se siitä.
    Isi

    VastaaPoista
  2. Ihanaa kun sä olet kotona. Kotiväki on varmasti onnesta mykkyränä. Pusuja ja rapsuja Sinulle lähettää kummitäti!

    VastaaPoista
  3. Juu. Sain nukkua äitin kainalossa aamupäikkärit. Olen ollut paaaaljon sylissä. Olen saanut pureskella äitin varpaita, mistä se kyllä tykkää vaikka sanookin koko ajan ei. Herkkuja mulle ei anneta, mutta kiva kun jaksaa touhuta taas. Halitus kummitädille :)

    VastaaPoista